Se yksi ja ainoa

Tiedättehän. Meidän piti mennä vain katselemaan sormuksia. Eräänä lämpimänä syksyisenä lauantai-päivänä. Silloin myös teimme niin: ainoastaan kävimme katsomassa sormuksia. Sovittelin vaikka minkälaisia, tosin vain kahdessa liikkeessä, mutta kuitenkin. Enköhän saanut varmuuden siitä, mitä haluan ja haen. Toisin kuin kihlasormuksen kohdalla. Toisessa liikkeessä oli vähän laiskaa palvelua ja vaikka sanoin, että en halua massiivista sormusta, niin minulle tarjottiin vain sellaisia sovitettavaksi. Toisessa liikkeessä oli ihana palvelu: myyjä tuki omaa ajatteluani ihanasti, vaikka tarjosi myös muita mahdollisuuksia. Kun hän kuitenkin huomasi, että linjani oli pitävä, hän todella teki parhaansa löytääkseen minulle täydellisen sormuksen.

Tuosta toisesta liikkeestä (joka muuten ei ollut ketjuliike, kuten laiskanmyyjän-liike) löytyikin yksi aika ihana, mutta ainoastaan keltakultaisena. Avulias myyjä lupasi, että voi koittaa tilata minulle sormuksen valkokultaisena sovitettavaksi. Seuraavana tiistaina minulle tulikin viesti, että sormus on nyt sovitettavissa. Ja minähän menin. Ehkä olin jo sisäisesti päättänyt, että tässä se on. Koska sellainen fiilis minulla oli, kun laitoin sormuksen sormeeni, että siihen se kuuluu. 

Me olimme jo sovittelukierros-viikonloppuna keskustelleet, että sormus ostetaan vasta myöhemmin. Olin ehdottanut miehelleni, että maksaisimme sen puoliksi, koska minullehan se tulee. Mutta ei. Minun miehinen mieheni totesi, että miehen tehtävä on maksaa sormus - mutta mielellään vasta loppu vuodesta. Mutta niin vain siinä sormusta mallaillessani (sitä oli tilattu kahdessa koossa, että varmasti saisin sovittaa oikean kokoista) mies sitten totesi, että jos olen varma päätöksestäni, niin samahan sormus on ottaa nyt. Leukani loksahtivat lähes sijoiltaan ällistyksestä. Yritin mumista (myyjän katseen alla), että eikös me sovittu, että vasta myöhemmin. Myyjä sitten kiirehti vakuuttamaan, että voi kyllä antaa meille hyvän tarjouksen, jos nyt otamme sormuksen. Mieheni toisti kysymyksen: olenko varma, että haluan tämän sormuksen. Jahkailtuani hetken vastasin, että kyllä. Olen varma. 

Ja niin me teimme kaupat.

En tiedä olenko täysin toipunut ällistyksestäni vieläkään. Sormus on nyt majaillut miehen hoiteissa jo tovin (etten koko ajan olisi ihastelemassa sitä), mutta eilen kysyin vienosti, jos saisin edes kuvata sen tänne blogiin. Lupa heltisi ja kuvailin sormuksen. Pysyin kuitenkin vahvana, enkä kokeillut sitä sormeen. 

Vaan kun tytöllä on hääpuku ja vihkisormus, niin tämä todella alkaa tuntua häiltä!